6. maaliskuuta 2011
Kun kirjoittamisesta tulee selviytymiskeino
Haluaisin vinkata teille eräästä minulle tärkeästä blogista. Onneksi on aamut on ollut jo pitkään tämän blogin linkeissä tuossa oikeassa laidassa.
Oletko joskus pohtinut, mitä sinulle tapahtuisi, jos joutuisit todistamaan läheistesi väkivaltaista kuolemaa? Kuinka selviäisit? Onneksi on aamut on käsittämättömän tragedian kokeneen tytön selviytymistarina. Kirjoitukset ovat tuskaisen koskettavia kuvauksia surutyöstä sekä kaikesta, mikä tuollaista tragediaa seuraa: lääkkeistä, terapiasta, painajaisista, paniikkikohtauksista... Blogin punainen lanka on mielestäni kuitenkin selviäminen ja elämän jatkuminen. Vaikka tekstit eivät ole helppoa luettavaa, ovat ne kuitenkin tietyllä tavalla äärettömän kauniita.
"Sellaisia ovat yöni. Eivät aina, mutta tarpeeksi usein että se menee rutiinilla. Kaikkeen tottuu...Kaikkeen, paitsi siihen olotilaan painajaisen ja hereilläolon välimaastossa. Siihen hetkeen kun tajuaa että elämäsi pahin painajainen onkin totta. "
"Jos on ollut lähellä kuolemaa, on vaikea palata taas elämään elämäänsä." hän sanoo. Helvetin totta. Kun olin sairaalassa, lääkärit sanoivat, että on ihme että olen elossa. Psykiatri sanoo että olen pelastunut ihmeen kaupalla. Sairaanhoitaja sanoo, että olen sankari. Kuuntelen tätä kauhuissani. Ja piiloudun elämältä. Jos elämäni on niin suuri ihme, mitä ihmettä sillä pitää tehdä? Voinko vaan olla keskinkertaisesti pelastunut? "
Kuva ja otteet: Onneksi on aamut
Kiitos.
VastaaPoistaOlen lukenut tuota blogia (löysin sen sivupalkistasi) ja luen jatkossakin. Kerran olen kommentoinut, anonyyminä, jälkeenpäin mietin, että miksi niin, todennäköisesti siksi, koska kommentointi on vaikeaa, kun kokee, että kirjoittaa mitä tahansa, se on tökeröä. Kommentoin silti jatkossakin, koska jos kommentointi on minulle vähän työlästä, niin lienee se hyvin paljon helpompaa kuin blogin kirjoittaminen.
VastaaPoistaBlogin lukeminen oli ja on vaikeaa, mutta - kuten kirjoititkin - on kirjoitustyyli aiheesta huolimatta erittäin kaunis. Lisäksi pidän tärkeänä, että joku kertoo, millaista se oikeasti on, kun elämää jatkaa läheisten väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Väkivaltaisia kuolemia Suomessa tapahtuu, on hyvä saada toisenlainen ja todellisempi näkökulma asiaan, kuin mitä uutisointi tai iltapäivälehtien lööpit aiheesta esittävät. Väkivaltainen kuolema ei ole vain hetken suuri otsikko, se seuraa sitä koskettaneita ihmisiä läpi elämän, ei vain muutaman päivän uutisoinnin aiheuttaman kuohunnan ajan. (Todettakoon, että en tiedä ko. blogin tapausta tai onko sitä uutisoitu, se puoli asiasta ei minua kiinnosta.)
En ole juurikaan miettinyt sitä, miten siitä selviäsin, jos läheinen ihminen kuolisi väkivaltaisesti tai mitä minulle tapahtuisi, jos joutuisin todistamaan asiaa näkemällä ja/tai olemalla myös itse uhattuna. Mutta silti väkivaltaisia kuolemia tapahtuu, jonkun läheisille, jollekin, joka ei ollut minun tavallani asiaa koskaan osannut ajatella asiaa tapahtuvaksi. Tuon blogin lukeminen on mietityttänyt, monellakin tavalla, pistänyt miettimään asioita, joista ei mitään tiennyt ja se on minusta hyvä, että joutuu miettimään ja kohtaamaan sitä kautta monenlaisia ajatuksia.
Läheisen kuolemaa osaan ajatella ja miten siihen suhtaudun ja asian kanssa elän, mutta se on eri asia, silloin kun tilanne on ns. normaalimpi.
Kyllä juurikin näin. Muistamme lööppien uutiset vain muutaman päivän. Sen jälkeen ne pyyhkiytyvät mielestämme. Joillekin ne jäävät pysyväksi osaksi elämää. Seurauksista ei missään julkisesti kirjoiteta. Sen vuoksi tuo blogi onkin niin tärkeä. Blogin kirjoittaja toivookin, että tekstit toimisivat vertaistukena vastaavan läpikäyneelle.
VastaaPoista